Mitä mä olenkaan tehnyt?

Viimeviikonloppuinen tapahtuma sujui erittäin hyvin, eikä mulla koko iltana ollut pahempia angsteja omaa itseäni kohtaan. Tutustuin moniin uusiin ihmisiin ja etenkin tämä mystinen miesolento, keneen tutustuin vihdoinkin samana iltana paremmin ja kenen kanssa olen siitä asti viestitellyt joka päivä ja joka yö kiehtoo minua suuresti. Tapahtuman jälkeisenä iltana erosin poikaystävästäni lopullisesti ja nyt pystyn jo hengittämään, koska niin suuri "taakka" katosi elämästäni.

  Tämä mystinen miesolento, josta äsken mainitsin saa minut ajattelemaan asioita aivan uudelta kantilta. "Elämä on ihan kivaa ja hauskaa, kunhan siihen osaa asennoitua", sanoi hän mulle muutama päivä taappäin ja todella sai mut miettiin. Miksi mä ajattelullani jumitan elämän ja maailman negatiivisiin puoliin, kun ne positiiviset tekevät oloni hyväksi ja kepeäksi? Miksi kuuntelen surullista musiikkia silloin, kun on jo valmiiksi huono olla ja positiivisen soundin omaava musa (esim. indierock, johon olen tykästynyt äärimmäisen suuresti), vain parantaisi oloani? Omataan tän kyseisen herrashenkilön kanssa samanlainen musiikkimaku, ruokavalio (vege) ja muutenkin tuntuu kuin katsottaisiin maailmaa samojen linssien läpi.

  Siitä lähtien, kun mä aloin kiinnostua kirjallisuudesta ja musiikista, päätin että mä haluan miehen joka lukee, kuuntelee musiikkia ja omaa mielipiteitä. Tää mies on tähänasti vaikuttanut aivan unelmalta ja ulkonäkö tuo tähän vielä oman positiivisen puolensa, taidan olla aika pahasti ihastunut. 

  Mun ystävät on olleet huolissaan tästä mun ihastumisesta. Oon viimeiset kolme vuotta hyppinyt suhteesta toiseen sen enempiä säätämättä tai miettimättä. Nyt mä olen päättänyt ottaa rauhallisesti. Enää mä en hätiköi näiden asioiden suhteen vaan annan elämän rullata eteenpäin ja näyttää mulle mitä annettavaa sillä on. Mun ja tän miehen suhde on ihan kaveripohjalla vielä, koska en todellakaan uskalla edetä vielä asian suhteen ja keskustelumme on välillä aika kankeaa. Tää asia kyllä ratkeaa, kunhan pääsemme tutustumaan toisiimme vähän paremmin. Mua jännittääkin aivan älyttömästi, koska oon menossa tän miehen asuinpaikkakunnalle kyläilemään ensviikon maanantaina, ja mitä luultavammin herra vuokraa mulle sohvaa maanantain ja tiistain välisen yön.

  Taas, mun ajatukset omasta kropastani eivät ole muuttuneet minnekään. Peilistä tuijottaa vieläkin tuo sama, leveähartiainen goljatti joka saa kenet tahansa vierelleen asettuvan näyttämään hobitilta (ja tätä asiaahan ei todellakaan paranna se, että mies on minua pari senttiä lyhyempi ja sirorakenteinen). Muutama päivä meni taas vedettyä naamaan kaikenlaista paskaa, mutta tänään oon saanut pidettyä pääni ahmimishimon päässäni raikuvasta äänestä huolimatta, enkä ole syönyt mitään. 

  Pitäkää mulle peukkuja, mäkin pidän teille. Pysykää vahvoina.♥

shame on me

Mua hävettää aivan helvetisti, koska oon niin läski ja turpea. Tänään eka päivä syömättä ja voin vain toivoa että turvotus laskee huomiseksi, koska viikonloppuna on eräs todella tärkee tapahtuma missä oon paljon esillä enkä haluais näyttää siellä ihan tällaiselta elefantilta miltä näytän nyt.
Läskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläski......

Epäonnistuja

Mä olen synnynnnäinen epäonnistuja. Lapsesta asti mä olen epäonnistunut kavereiden pitämisessä mun vierellä. Ne on joko kyrpiintyneet muhun tai löytäneet jonkun paremman juoksupojakseen ja syntipukikseen. Mä olen aina epäonnistunut omien puolieni pitämisessä. Perheessäni kaikki muut ovat todella vahvoja persoonia, mun ollessa ainoa neitsyt; lammas, se joka aina pyytää anteeksi. Tää kotona nöyristely on vaikuttanut todella paljon mun ulosantiini muuallakin. En mä koskaan uskaltanut sanoa mun kavereille vastaan. Mä en edes uskaltanut tuoda julki mun omaa mielipidettäni, jos muiden mielipiteet oli poikkeavat. En oo koskaan uskaltanut olla oma itseni. 

   Laihdutuksessa epäonnistun uudelleen ja uudelleen. Mä kusen mun kaikki suunnitelmat ja kalorirajat. Mä epäonnistun. Ja mä annan itselleni siihen luvan. Illalla kirjastosta kotiin tullessani aloin mäskätä ruokaa lautasellani, kuten joka päivä tullessani kotiin. Mäskäämisen jälkeen syötän ruuan koirille, koska mähän en syö. Tänään oli mun paaston neljäs päivä ja oon elänyt purkalla, kahvilla ja vedellä ja jostain kumman syystä, siinä pöydän ääressä istuessani mä ajattelin että "Vitut, tänään mä saan syödä!" ja niinhän mä tein. Mä söin ruuat lautaselta, mä soin toisen ja kolmannenkin annoksen. Mä tein leipää, hain jäätelöä pakastimesta ja otin marjoja sulamaan. Tein ihan helvetin hyvänmakuisen smoothien mustikoista, mansikoista, vadelmista, auringonkukansiemenistä ja maustamattomasta jogurtista enkä mä pystynyt juoda lasillista loppuun. Musta tuntuu että mun mahalaukku räjähtää tai mä kuolen. Antakaa mun kuolla.

mustaa kahvia

Vessan laatoitus näyttää legopalikoilta, jotka on suurennettu. Juon tosi paljon vettä, niin mun täytyy miltei joka tauolla täyttää mun vesipullo. En oo koskaan ennen kirjoittanut luokassa, nyt kirjoitan. Mun näytön kirkkaus on pienimmällä mihin sen saa ja fonttikoko on pieni, ettei takanani istuvat näkisi mitä kirjoitan. Ei ne mitään kyselisi, ei ne musta välitä kuten en mäkään niistä, mutta en millään viitsisi alkaa nyt selittelemään mitään. Opettaja on tosi iloinen, se puhuu pirteästi ja selittää kuinka viikingit kiinnostaa sitä. Se puhui niistä koko ensimmäisen tunnin ja viittaa niihin melkein joka asiassa. Ihanaa, että joku oikeasti jaksaa noin intohimoisesti tutkia jotain itseään kiinnostavaa. Mä hymyilen sille.
   Mua ei kiinnosta mikään, mulla ei oo intohimoja. Ainoa mitä mä tykkään tehdä on opiskelu, lukeminen ja nukkuminen. Milloin tästä on tullut tällaista? Mä voisin vielä olla se iloinen tyttö joka nauraa ja puhuu paljon ja hymyilee ihan koko ajan. Se pullaposkinen tyttö jolle ala-asteen ruokalatädit aina hymyilivät, kun se pyysi ruokaa lisää. "Tuossa tulee se tyttö, joka syö paljon", ne sanoi ja kauhoi mulle kamalan kasan ruokaa lautaselle. Ja mä söin. Koko ala-asteen. Ja sen huomasi.
   Ensimmäisen kerran ajattelin olevani lihava juurikin ala-asteikäisenä. Mä katsoin mun lapsesta asti hoikkana pysynyttä kaveria ja sen kapeita reisiä ja litteää mahaa ja päätin että mä olen läski ja mun täytyisi laihuttaa. Enhän mä laihtumaan päätynyt mutta tuo on pysynyt tähän asti sellaisena aika merkittävänä muistutuksena, miten mä aina olen ollut pyöreä. 
Kutosluokalla meidän luokan pojat olivat kovia läpsimään tyttöjä perseille. Mä en ymmärrä, miten niin nuorena voi muka edes innostaa tuollainen asia mutta jotenkin se kai niitä innosti. Mun laihojen kavereiden peppuja läpsittiin ahkerasti, mun ei. Mussa oli jotain vikaa. Mä olin lihava. Mun farkut ei olleet tarpeeksi tiukat. Eikä mulla ollut hyvä peppu.
   Mulla on aina ollut tuuria poikien kanssa. Mun ensimmäinen "poikaystävä" oli vitosluokalla ja olin tosi suosittu muutenkin poikien keskuudessa vaikkei mun peppua vahingoitettukkaan. Ensimmäinen "vakava" suhteeni alkoi seiskaluokalla ja päättyi kasiluokalle, jolloin mun pisin, mutta lievin masennusjakso alkoi. Tuolloin myös koitin laihduttaa, oksentelin sillointällöin ja olin ihastunut 6 vuotta vanhempaan naiseen. Seiskaluokasta asti mulla on ollut melkein aina poikaystävä. Sinkkuna en ole koskaan pysynyt kauaa, kun olen viikon sisällä jo ihastunut toiseen. Sellaiseen ihmiseen joka on saattanut vain antaa mulle vähän huomiota. Mä ihastun helposti ja mä myönnän sen.
   Mun kriteerit seurustelulle on liian löyhät. Oon huomannut sen. Sen takia mun "suhteet" kariutuu niin nopeasti eikä tunteet kestä. Nyt kun mä sinkkuudun, mä pysyn sinkkuna ja ensinnä hoidan oman kroppani kuntoon. Mä olen kauan sinkkuna, suunnitelmat on jo valmiina. Ei mulla oo aikaa suhteelle. Mun täytyy opiskella, lukea ja laihduttaa. Mä tarvitsen aikaa itselleni.

used and abused

Mä kuuntelen Behemothia ja Stam1naa muun kuulokkeista niin lujaa että se hiljentäis päässä sinkoilevat ajatukset jos ne ei huutais niin lujaa. Istun selkä suorassa katsellen ulos, vaikka mut on sisältä lyöty kaksinkerroin lattialle. Nyt mä menen kirjastoon ja istun siellä muutaman tunnin lukien jotain sivistävää tai mielenkiintoista. Illalla kävelen loskan syleilemiä katuja pitkin kotiin enkä enää hymyile vastaantulijoille.

Throw me to the flames, watch me burn.

Ole vahva. Älä itke. Hymyile. Olen väsynyt. Väsynyt jaksamaan. Väsynyt elämään. Väsynyt yrittämään. Väsynyt taistelemaan. Väsynyt välittämään. Haluan vain piiloon maailmalta, piiloon sinne mihin kukaan ei näe eikä kukaan välitä. Sinne missä saa luvan kanssa olla heikko, missä saa hengittää. Mulla ei ole mitään, mutta silti on niin paljon. Kavereita, joista en välitä. Poikaystävä, josta en välitä. Ei mitään menetettävää. Haluan pois. Aloittaa alusta jossain aivan muualla. Aivan uuden alun, uuden minän.

Anteeksi.

Mun pääni on täynnä vihaa. Täynnä sekasortoa. Täynnä inhoa itseäni kohtaan. 
Lähetin just poikaystävälleni viestin, kuin tää suhde on jo jonkin aikaa tukahduttanut ja ahdistanut mua. Nyt odotan vastausta. Edes sitä että se saisi tuon luettua. Pääni on sanoja täynnä mutten saa koottua niitä järkeviksi lauseiksi.